Oletko koskaan huomannut, että jokin on vähän pielessä, mutta et osaa sanoa mikä? Kaikki on periaatteessa hyvin – työ sujuu, perhe voi hyvin, ystävät ovat olemassa – ja silti jokin painaa. Tuntuu kuin kantaisit pientä kiveä taskussa, joka ei koskaan putoa pois. Et ole masentunut, et ole burnoutissa, mutta et ole myöskään täysin oma itsesi. Tämä on se tunne, kun pienet, melkein näkymättömät psyykkiset traumat ovat alkaneet kertyä.
Mitä ne pienet traumat oikeastaan ovat
Psykologi Meg Arroll kutsuu niitä “pieniksi t:ksi” – tiny traumas. Ne eivät ole isoja elämää mullistavia katastrofeja. Ne ovat niitä tuhansia pieniä pistoja, jotka saamme arjessa: kommentti somessa, joka osuu arkaan paikkaan, tunne että olet taas kerran ulkopuolinen porukassa, työpaikan mikroaggressio, jatkuva vertailu muiden elämään, hiljainen vihje että et ole ihan tarpeeksi. Yksittäin ne tuntuvat mitättömiltä. Kukaan ei mene terapiaan yhden ikävän katseen takia. Mutta kun niitä tulee päivästä toiseen, vuodesta toiseen, ne alkavat muuttaa meitä.
Mistä huomaat, että sinulla on niitä
Usein ei mitenkään selvästi. Oireet ovat hienovaraisia: nukut huonosti, mutta et ole uneton, olet ärtyisä ilman isoa syytä, tunnet outoa tyhjyyttä vaikka kaikki on hyvin, sinun on vaikea iloita pienistä asioista, vertaat itseäsi jatkuvasti muihin, pelkäät olevasi aina se, joka jää ulkopuolelle. Moni menee terapiaan ja sanoo “minulla ei ole mitään isoa ongelmaa, mutta en vain tunne itseäni enää”. Ja terapeutti nyökkää – hän tietää, että kyse on juuri näistä pienistä, kertymistä.
Mistä ne oikein tulevat
Lähes mistä tahansa. Somesta, joka näyttää vain täydellisiä koteja ja vartaloita. Työpaikalta, jossa sinut ohitetaan aina “vähän huomaamattomasti”. Lapsuudesta, jossa sinulle sanottiin “älä nyt ole noin herkkä”. Suhdeista, joissa sinun tarpeitasi pidettiin aina “liian suurina”. Yhteiskunnasta, joka sanoo että pitää jaksaa, olla kaunis, menestyä, hymyillä ja vielä olla kiitollinen. Yksinään mikään näistä ei kaada. Yhdessä ne tekevät meistä ihmisiä, jotka kantavat pientä, hiljaista taakkaa.
Miten niistä pääsee eroon – kolme askelta, jotka oikeasti toimivat
Meg Arroll antaa kirjassaan yksinkertaisen AAA-mallin, joka on pelastanut minut ja monet tuttavani.
Ensimmäinen askel on tietoisuus. Aloita pitämällä pientä päiväkirjaa. Kirjoita illalla ylös hetket, jolloin tunsit piston. Ei tarvitse analysoida, vain huomata. “Tunsin itseni pieneksi, kun pomo kehui kollegaa.” “Sattui, kun kaveri ei vastannut viestiin.” Kun näet ne paperilla, huomaat kuvion. Ne eivät ole sattumaa. Ne ovat niitä pieniä haavoja.
Toinen askel on hyväksyntä. Tämä on se vaikein. Sano itsellesi ääneen: “Minulla on oikeus tuntea näin. Tämä sattui, vaikka se oli pieni asia.” Älä vähättele itseäsi. Se, että jokin oli “vain” kommentti, ei tee tunteesta vähemmän todellista.
Kolmas askel on toiminta. Tee joka päivä jotain, mikä vahvistaa sinua. Liiku, kirjoita, tapaa ystävä, meditoidu, tanssi keittiössä, mene terapiaan jos jaksat. Pienet traumat eivät katoa yhdessä yössä, mutta ne lakkaavat kasvamasta, kun lakkaat ruokkia niitä häpeällä.
Entä voiko niiltä suojautua täysin
Ei voi – eikä kannata. Arroll vertaa niitä bakteereihin. Emme voi elää steriilissä kuplassa, ja pieni altistus tekee immuunijärjestelmästä vahvemman. Samalla tavalla pienet psyykkiset kolhut opettavat meitä sietämään elämää. Ne pakottavat meidät kehittämään rajojamme, löytämään oman äänemme, oppimaan sanomaan ei. Ilman niitä olisimme hauraita kuin lasi.
Viimeinen ja kaunein totuus
Nuo pienet haavat eivät ole vihollisia. Ne ovat opettajia. Kun opit näkemään ne, kuuntelemaan niitä ja hoitamaan niitä lempeästi, huomaat yhtenä päivänä, että olet vahvempi kuin koskaan. Että jaksat enemmän, pelkäät vähemmän ja rakastat itseäsi syvemmin. Ja se tunne – kun kantamasi kivi lopulta putoaa taskusta – on yksi elämäsi vapauttavimmista hetkistä.
