Kukaan ei halua myöntää tätä ääneen, mutta joskus se vain on totta: vanhemmat rakastivat niin kuin osasivat, mutta se rakkaus ei ollut sitä, mitä lapsi olisi tarvinnut. He eivät välttämättä olleet pahoja ihmisiä – he olivat vain loukkaantuneita, väsyneitä, pelokkaita tai täysin vailla malleja siitä, miten lapsen sielua oikeasti suojellaan. Ja silti jäljet jäävät. Ne näkyvät aikuisiällä ahdistuksena, läheisyyden pelkona, täydellisyyden tavoitteluna tai päinvastoin täydellisenä välinpitämättömyytenä.
Tämä teksti ei ole syyllistämässä vanhempiasi. Se on täällä auttaakseen sinua näkemään, ymmärtämään ja lopulta päästämään irti.
Lapsuus, jossa sinun piti olla pieni aikuinen
Moni meistä kasvoi lauseen “olet jo iso” kanssa. Jo kymmenvuotiaana sait vastuullesi vauvan hoitamisen, ruoanlaiton tai pikkusisarusten valvonnan tuntikausiksi. Se tuntui ylpeydeltä: “Minä pärjäsin!” Todellisuudessa se oli parentifikaatiota – lapsi pakotettiin vanhemman rooliin ennen kuin hänen aivonsa olivat siihen valmiit. Lapsuus varastettiin, ja tilalle tuli jatkuva tunne, että sinun pitää ansaita oikeus olla olemassa hoivaamalla muita.
Sinut vedettiin mukaan vanhempien riitoihin
“Kerro isälle, että hän on idiootti.” “Äiti sanoi, että olet taas juonut.” Jos kuulit näitä lauseita, sinusta tehtiin kolmiodraaman kolmas kulma. Lapsi ei saa olla vanhempiensa tunteiden tuomari, viestinviejä tai lohduttaja. Kun näin käy, lapsi oppii, että rakkaus on sotaa ja hän on aina jommankumman puolella – ja silti molemmat ovat hänelle vihaisia.
Sinun piti olla perheesi käyntikortti
“Meidän lapsi soittaa pianoa, tanssii kansantansseja ja on luokan priimus.” Kuulostaako tutulta? Monet vanhemmat elävät lastensa kautta omaa unelmaansa. Sinun tunteesi, kiinnostuksesi ja rajasi eivät merkinneet mitään, kunhan vain näytit hyvältä ulospäin. Opit, että rakkaus on ehdollista: sinua rakastetaan vain silloin, kun olet “oikeanlainen”.
Sinä olit vastuussa vanhempiesi mielialasta
“Äidin päänsärky johtuu sinusta.” “Isä on väsynyt, koska sinä taas mölysit.” Lapsi uskoo kaiken, mitä hänelle sanotaan. Kun hänelle toistuvasti sanotaan, että hän on syy aikuisten pahaan oloon, hän kantaa syyllisyyden koko elämänsä. Aikuisiällä hän joko yrittää miellyttää kaikkia tai sulkeutuu täysin, koska “minä vain tuon muille pahaa oloa”.
Sinun unelmasi eivät kiinnostaneet ketään
“Et sinä lääkäriksi halua, sinä menet sinne minne minä sanon.” Monet meistä kasvoivat kuullen, että omat toiveet ovat naurettavia tai itsekkyyttä. Vanhempi ei näki lapsessa jatkeen itselleen, ei erillisen ihmisen. Tuloksena on aikuinen, joka ei tiedä mitä haluaa – tai joka kapinoi raivokkaasti kaikkea auktoriteettia vastaan.
Sinusta tehtiin vanhemman ainoa lohduttaja
Erityisen raskas taakka on, kun vanhempi tekee lapsesta emotionaalisen puolison. “Sinä olet äidin ainoa ilo.” “Ilman sinua isä ei jaksaisi elää.” Lapsi sitoutuu niin tiukasti, että aikuisiällä hän ei uskalla muuttaa kauas, mennä naimisiin tai edes riidellä – hän pelkää, että vanhempi kuolee suruun. Tämä on emotionaalista insestiä, ja se jättää jäljet, jotka tuntuvat vielä viisikymppisenä.
Mitä tästä kaikesta seuraa – ja miten sen tunnistaa itsessä
- Et osaa pyytää apua, koska lapsena apua ei ollut.
- Suljet tunteet tai räjähdät pienestä, koska niitä ei koskaan kuunneltu.
- Kontrolloit muita, koska lapsena mikään ei ollut hallinnassasi.
- Tai olet päinvastainen: odotat, että joku toinen vihdoin hoivaa sinut, koska et koskaan saanut sitä lapsena.
Entä sitten – voiko tästä parantua?
Kyllä. Ensin pitää nähdä. Sitten pitää surra sitä pientä lasta, joka jäi ilman. Sen jälkeen voi opetella uutta: että saa sanoa ei, saa itkeä, saa olla keskeneräinen ja silti rakastettu. Terapia auttaa, mutta jo pelkkä ymmärrys “minä en ollut syypää” voi muuttaa kaiken.
Ja kaikkein tärkein: miten olla itse erilainen vanhempi
Älä opeta lastasi elämääsi. Opeta hänelle, että hän saa olla oma itsensä. Anna hänen mokata, itkeä, iloita ja erehtyä. Kuuntele, kun hän puhuu – todella kuuntele. Älä käytä häntä oman mielialasi säätöön. Anna hänen mennä, kun on aika. Ja muista tämä lause: lapsi on talossa vain vieras. Ruoki, rakasta, opeta – ja anna hänen lentää.
Sillä hetkellä kun lopetat yrittämästä tehdä lapsesta “oikeanlaista”, hänestä kasvaa juuri sellainen kuin hänen on tarkoitus olla: vapaa ja kokonainen.
