Elämme aikaa, jolloin nainen voi oikeasti pärjätä yksin – ja vieläpä todella hyvin. On oma asunto, oma palkka, lastenhoitoapua, verkkokaupat ja sovellukset jokaiseen tarpeeseen. Silti moni meistä tuntee tyhjyyttä, vaikka kaikki käytännön asiat olisivat kunnossa. Miksi näin?
Eräs tuttavani erosi miehestään, ja kun kysyin syytä, vastaus yllätti: ”Hän ei koskaan opettanut poikaamme uimaan, vaikka asuimme meren äärellä. Eikä hän opettanut häntä ajamaan polkupyörällä.” Aluksi ajattelin, että noinko pieni juttu? Eihän se ole maailmanloppu – lapsen voi viedä uimakouluun tai itse opettaa pyöräilemään. Mutta sitten tajusin: kyse ei ollut taidoista. Kyse oli siitä, että isä oli läsnä kehollisesti mutta poissa henkisesti. Polku pyörä oli vain viimeinen pisara lasissa, joka oli ollut vuosia täynnä näkymätöntä etäisyyttä.
Läsnäolon taika, jota mikään sovellus ei korvaa
Nykyään selviämme fyysisesti loistavasti ilman toista ihmistä. Ei tarvitse miestä kantamaan halkoja, korjaamaan kattoa tai tuomaan ruokaa pöytään. Teknologia ja palvelut hoitavat sen. Parisuhteesta on tullut valinta – ei pakko.
Mutta siinä piilee ansa. Vaikka pärjäisimme yksin, me emme ole rakennettu elämään yksin. Aivomme janoavat oksitosiinia, sitä lämmintä kiintymyksen ja turvallisuuden hormonia, joka syntyy vain kosketuksesta, yhteisestä naurusta ja katseesta silmiin. Puhelin antaa dopamiinia – nopeita kiksejä – mutta se ei lämmitä kylmässä sängyssä eikä kuuntele kun itket.
Yksin selviää, yhdessä rikastuu
Taloudellisesti kahdesta tulee usein halvempaa kuin kahdesta erillisestä kodista, mutta yhä useampi on valmis maksamaan siitä lisästä saadakseen mielenrauhan. Emme enää pysy yhdessä leivänpalan takia. Pysymme yhdessä, koska yhdessä on parempi olo – hauskempaa, lämpimämpää, turvallisempaa.
Moni sanoo, että perhekuvio on kuolemassa. Että pian kukaan ei enää mene naimisiin ja lapset kasvatetaan yksin tai tekoälyn kanssa. En usko niin.
Perhe ei kuole – se muuttuu.
Vanha malli, jossa ollaan yhdessä ”koska niin pitää”, on kuolemassa. Tilalle tulee jotain kauniimpaa: kumppanuus, jossa valitaan toinen joka päivä uudestaan, koska hänen kanssaan elämä maistuu paremmalta. Se vaatii enemmän työtä, enemmän puhetta, enemmän rehellisyyttä. Mutta se myös antaa enemmän.
Isyys ei ole kuollut – se on vain paljon vaativampaa
Nykyisin isältä odotetaan paljon enemmän kuin ennen. Ei riitä, että tuo rahaa kotiin. Nyt isän pitää olla läsnä, leikkiä, halata, opettaa poikansa ajamaan pyörällä – ei siksi että vaimo käskee, vaan koska se tuntuu hyvältä.
Tilastotkin näyttävät, että tämän päivän isät viettävät lasten kanssa enemmän laatuaikaa kuin 1970–80-luvun isät, vaikka työpäivät ovat pitkiä. On syntynyt kokonainen sukupolvi tietoisia isiä, jotka vaihtavat vaippoja ja lukevat iltasatuja sydän täynnä.
Kun kaikki on mahdollista, valinta on vapaa – ja siksi arvokkaampi
Nykyään meillä on vapaus valita. Voimme olla yksin ja pärjätä loistavasti. Voimme perustaa perheen koska haluamme, ei koska pitää. Voimme erota, jos suhde lakkaa tuntumasta kodilta.
Juuri siksi ne suhteet, jotka jäävät eloon, ovat niin arvokkaita. Ne eivät ole sattumaa tai pakkoa – ne ovat tietoinen valinta joka aamu: haluan sinut vierelleni, koska sinun kanssasi minä olen enemmän minä.
Tarvitseeko nainen miestä? Ei tarvitse. Mutta kun löytää sen oikean – sen joka haluaa opettaa lapsellesi uimaan vain siksi että rakastaa teitä molempia – silloin huomaa, että vaikka pärjäisikin yksin, yhdessä on paljon ihanampaa.
Jos sinusta tuntuu joskus tyhjältä vaikka kaikki on ”kunnossa”, älä pelkää kysyä itseltäsi: kaipaatko vain seuraa vai kaipaatko oikeasti jotakuta, joka näkee sinut?
Ja kun löydät sen ihmisen – pidä kiinni. Ei siksi että ilman häntä et selviä, vaan siksi että hänen kanssaan elämä on täydempää.
